SANOJA_org :: Stig-baumgartner

Tekstejä suomeksi:

1. Stig Baumgartner: Reunahuomautuksia maalaussarjasta Key Figures, 2020

2. Stig Baumgartner ja intuitiivinen säännönmukaisuus, Nina Sunin haastattelu, Galerie Forsblom, 2018

3. Stig Baumgartner: Uusi järjestys / Korjaamo Galleria, 2013

4. Irmeli Hautamäki: Piirtämisen kehollisuudesta ja viivan painovoimasta, 2015

5. Stig Baumgartner: Hakunila maalaukset, 2011

___________________________

1. Stig Baumgartner: Reunahuomautuksia maalaussarjasta Key Figures

Uni

Kaksi vuotta sitten kesällä 2017 näin unta pienestä pojasta. Poika löytää lukitun kellarin oven, jota kukaan ei ole onnistunut avaamaan. Avain löytyisi kellarista, mutta ensin pitäisi päästä sisään, jotta avaimen voisi sovittaa lukkoon. Tämän paradoksin ratkaiseminen onnistuu pojalta varsin vaivattomasti ja hän saa oven auki.

Uni herätti välittömästi mielenkiintoni. Olin samaan aikaan viimeistelemässä näyttelyäni Combinations, Variations and Little Creatures (2018) Galerie Forsblomiin Helsinkiin ja tiesin, että uni liittyi myös valmisteilla oleviin maalauksiini. Kaksi näyttelyssä ollutta teosta saivatkin nimekseen Key Figures, joka itselleni viittasi tuohon unen hahmoon ja tapahtumaan. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin olen nimennyt tuota näyttelyä seuranneet teokset Key Figures -maalaussarjaksi. (kuvat s. xx).

Key Figures -maalausten ja unen suhde liittyy maalauksissani metodisesti käyttämääni sääntöön, jossa sommitelma koostuu aina yhtä monesta vaaka- ja pystysuuntaisesta toisiinsa kiinnittyneestä suorakaiteesta. Sääntö toimii itselleni teoksissa symbolisesti ihmisen kuvana. Vertikaali-horisontaali-vastakohtaisuudella viittaan kontrapostoon, klassiseen sääntöön, jossa ihmisruumiin mittasuhteet on ryhmitelty dynaamiseksi, symmetriaa rikkovaksi harmoniseksi kokonaisuudeksi. Key Figures -nimi viittaa myös abstraktin taiteen yleiseen paradoksiin, toisin sanoen siihen, miten ei-esittävä teosmuoto muuttuu helposti maalauksen visuaaliseksi aiheeksi. Teoksissani abstrakti muoto onkin siten hahmo ja taustastaan erottuva figuuri, joka välillä seisoo esimerkiksi jalustalla.

Ensimmäisissä maalauksissa olin maalannut säännön esiin muusta sommitelmasta erottuvina palkkeina, kuin erivärisenä "avaimena" muun sommitelman sisälle (kuva s. xx). Palkkisokkelon keskellä maalattu sääntö toimi kuin avain, joka avasi maalauksen rakenteen näkyväksi ja mahdollisti astumisen sen tilalliseen maailmaan. Unessa yhdistyi myös teemoja, jotka maalauksissani limittyivät keskenään: figuuri, arkkitehtuuri ja tekemiseen liittyvä tarinallisuus.

ReunaehtojaTyöskenneltyäni jonkin aikaa Key Figures -maalausteni parissa kirjasin ylös joitakin ajatuksia, jotka olivat mielestäni olennaisia teosteni tekemisen kannalta.

1. Teoksissa on geometrisen säännöllisistä kappaleista koostuva sommitelma, joka jo sellaisenaan herättää minussa kiinnostuksen. Sommitelmassa toteutuu vertikaali-horisontaali-sääntö, joka viittaa kontraposto-sommitelmiin. Sommitelma on maalauksen visuaalinen aihe samoin kuin esimerkiksi kasvot, ruumis tai rakennettu tila voisivat olla maalauksen aiheena. Sommitelmat eivät lähtökohtaisesti merkitse tai tarkoita mitään. Ne ovat siinä mielessä arkipäiväisiä kuten aamiaispöytä tai intialaisen tantramaalauksen tyhjät värikentät. Piirtämäni tyhjät kehikot toimivat alustana tulevalle maalaamisen toiminnalleni.

2. Maalauksissa tarkka rationaalinen geometrisuus rinnastuu vapaampaan ja orgaanisempaan kädenjälkeen. Nämä maalaukselliset eleet nostavat geometrisen sommitelman esiin aiheena.

3. Prosessin aikana tehtyjen ratkaisujen tulee näkyä maalauksessa. Teoksella on ikään kuin näkyvä historia, ja maalaus näyttää, miten ilmaisu siinä on edennyt. Nämä näkyvät maalariminän tekemät ratkaisut eivät suoraan symbolisesti merkitse mitään. Maalaus on siten kuin värityskirja, johon on ehdotettu joitakin ratkaisuja tai värityksiä. Samassa maalauksessa tiukka säännönmukaisuus ja vapaampi muoto kuuluvat erottamattomasti yhteen ja hengittävät lopulta samaan tahtiin. Valmiin maalauksen aihe on siten sen geometrinen sommitelma sekä se, miten tuota sommitelmaa on käsitelty maalaamalla.

4. Maalausten visuaaliset teemat tuovat luonnollisesti mieleen tuttuja ja arkisia mielleyhtymiä, kuten ruumiin muotoja, rakennuksia, kaavioita, säätiloja tai tunnetiloja. Mielleyhtymät johtavat ihmettelyyn, jota kutsun maalauksen lumoksi. Se on ominaisuus, jossa suhteellisen nimetön tai mitätön aihe kuitenkin herättää katsojassa kiinnostuksen, jonka takia hän alkaa sitoutua teoksen maailmaan. Lumo voi tarkoittaa maalauksellisten ratkaisujen ihmettelyä ja katsojan kysymystä: miksi en edes tiedä, miksi olen tästä kiinnostunut? Teoksen tehneenä olen luonnollisesti myös maalauksen ensimmäinen katselija, ja jos en itsekään tiedä, miksi aihe on kiinnostava, voin vain luottaa maalauksen ääneen, sen tunnelmaan ja siihen historiaan, joka siihen on näkyväksi maalattu.

Abstraktin tarinallisuus

Luetteloni ensimmäinen kohta - nimettömien kappaleiden sommittelu - liittää teokseni maalauksen opittuihin perinteisiin. Yksi tavallisimpia tapoja luokitella nykymaalausta on ensin selvittää, ovatko maalaukset figuratiivisia vai abstrakteja. Itse kompastun oman taiteeni määrittelyssä jo tähän jakoon. Luokittelenkin maalaukseni vaihtelevasti molempia määrittelyjä käyttäen. Key Figures -nimessä on jo itsessään tuo figuuri-sana, joka viittaa jonkinlaiseen hahmoon, vaikka ilmiselvästi teokset vaikuttavatabstraktin geometrisen taiteen perillisiltä.

Käsitteen abstrakti määrittelyssä siteeraan usein taidemaalari Peter Halleytä (s. 1953). Hän määrittelee abstraktiksi teoksen, jossa yksityiskohtien väliset suhteet ovat tärkeämpiä kuin yksittäisten osien symbolinen identiteetti. Formalistinen geometrinen maalaustaide ilmentää suhdettaan abstraktiin niin sanotuilla perusmuodoilla eli neliöillä, ympyröillä ja kolmioilla. Halley, jonka omassa taiteessa yhdistyvät minimalismin ja pop-taiteen keinot, on halunnut työskentelyssään ja ajattelussaan tehdä pesäeroa modernismin perinteisiin. Hänelle abstrakti taide ei ole mitään muuta kuin abstraktin maailman realismia.[1]

Kuvallista sommittelua opiskellaan usein abstraktista taiteesta tutuilla perusmuodoilla ilman, että visuaalisten elementtien suhteille annetaan mitään symbolista merkitystä.[2] Toisaalta esimerkiksi renessanssimaalari Piero della Francescalla (1416-1492) geometrisiin perusmuotoihin perustuvat sommitteluratkaisut voi ymmärtää niin, että niillä nimenomaan on jokin symbolinen merkitys. Joka tapauksessa nämä perusmuodot hänen teoksissaan eivät ole näkyvissä, vaan ne ovat figuratiivisen pinnan alla olevaa näkymätöntä rakennetta. Tämän ei-näkyvän rakenteen löytää, jos ymmärtää jotakin sommittelusta ja sen säännöistä. Esimerkiksi jos tiedät, miten pakopisteen avulla luodaan perspektiivikuva, pystyt helposti paikantamaan maalauksista tuon geometrisen pisteen myös jälkikäteen. Francescan maalausta katsellessaan katsoja voi ottaa vaihdellen kaksi roolia: keskittyä maalauksen figuratiiviseen tapahtumaan tai lähestyä teosta sen pinnanalaisen järjestyksen avulla, jolla on oma symbolinen merkityksensä.

Taidemaalari Sean Scullyn (s. 1945) on maininnut haluavansa yhdistää omassa abstraktissa maalausilmaisussaan objektiivisen ja subjektiivisen, järkevän ja emotionaalisen. Taidekriitikko Lorand Hegyi (s. 1954) kuvailee Scullyn maalausten dualistista luonnetta käsitteellä kätketty tarina, jonka mukaan teoksissa emotionaalinen (yksityinen) yhdistyy järjestykseen (yleiseen).[3] Kätketty tarina -termi rinnastuu hyvin edellä kuvaamaani maalauksen pinnanalaiseen järjestykseen. Sean Scullyn maalaukset koostuvat usein toisiinsa kiinnittyneistä neliskulmaisista väripinnoista. Näillä perusmuotoja esittävillä maalauksilla ei ole enää Piero della Francescan tapaista kätkettyä rakennetta. Maalauksessa on näkyvissä se, miten se on tehty ja sommiteltu. Nykymaalaukselle tyypilliseen tapaan Scullyn teoksissa näkyvät tekemisen jäljet. Hän on jättänyt näkyviin vihjeitä siitä, miten maalausprosessi on edennyt. Teoksissa näkyy esimerkiksi, miten värit on maalattu kerroksittain tai miten sommitelma on kenties hiukan muuttunut maalauksen edetessä. Näille sommitelmallisille muutoksille tai sille, miksi värisävyjä on muuteltu maalausprosessin edetessä, ei maalauksessa anneta mitään syytä. Kuitenkin teoksella on mitä ilmeisimmin ollut jokin päämäärä ja motiivi. Tätä nimeämätöntä prosessia Hegyi kutsui kätketyksi tarinaksi. Itse olen kutsunut tätä maalauksen lumoksi, joka univertauksessani ilmeni avaimena tai salaisena kellarina.

Ääriviivan jälki

Olen maalauksissani miettinyt paljon taustan ja geometrisen hahmon välistä suhdetta. Uusissa maalauksissani taustaa elävöittävät selkeästi erottuvat siveltimenjäljet, jotka seuraavat ja korostavat muuta sommitelmaa. Taustan maalaamisen ongelma on tuttu kaikille muotokuvia maalanneille. Haasteena on, miten liittää aihe taustaansa niin, että siihen ei erityisesti kiinnitetä huomiota. Maalauksessa tausta on valoa, ja maalarille siis väriä, samoin kuin taustan päälle maalattu iho. Ihon, valon ja värin kohtaamisesta hyvänä esimerkkinä ovat Helene Schjerfbeckin (1862-1946) tai Ellen Thesleffin (1869-1954) omakuvat. Niissä malli on samaan aikaan sekä kiinni taustassaan että irti siitä. Varhaisilla ekspressionisteilla ihon ja maailman kohtaaminen tulee näkyviin maalauksen pinnassa siveltimenvetoina. Tällainen ekspressiivinen jälki on myöhemmin vakiintunut maalaamisen yhdeksi peruskeinoksi, jolla elävöitetään pintaa ja tuodaan esille maalaamisen prosessia, kädenjälkeä, maalausmateriaalien ja ruumiin läsnäoloa.

Siveltimenvedot tyhjällä taustalla pehmentävät myös ääriviivaa. Ääriviiva rajaa kappaleen irti taustasta. Kun teemme viivalla rajauksen, rajaamme samalla itseämme suhteessa tilaan. Koska luonnossa ei ole ääriviivaa, tulee piirtäjän se sinne keksiä. Viivaa tehdessään piirtäjä muokkaa tilaa niin, että sinne ilmaantuu erillisiä kappaleita. Samalla tekijä tulee itse esiin viivana ja jälkenä ja rajaa myös itsensä erilleen, tai oikeastaan näkyviin jälkenä paperin pinnassa. Piirtäessään tekijä havahtuu koko ajan omaan jälkeensä teoksen pinnalla. Toisaalta jotta hän voisi piirtää sujuvasti, täytyy hänen olla sokea omalle jäljelleen. Maalaamisen ekspressiivinen jälki, maalausele, on kuin jatkuvaa piirtämistä maalaamalla. Se ilmentää huojumista maailman yhdistymisen ja eriytymisen välillä.[4]

Oikea järjestys

Maalauksissani tausta ja aiheet käyvät vuoropuhelua. Suorakulmaiset kappaleet muistuttavat rakennusten pohjakaavioita. Sommitelmille ei anneta selityksiä, mutta ne eivät selvästikään ole järjestäytyneet mielivaltaisesti. Vapaammat maalauseleet taas viittaavat kädenjälkeen ja ruumiin mittakaavaan. Ne inhimillistävät suorakaiteiden mittakaavaa ja tuovat ne niin sanotusti iholle.

Geometriset mittasuhteet esittävät maailman täydellisenä rakenteena: matematiikka ei voi olla väärässä. Maalausteni geometrinen maailmankuva esitetään maalausmateriaalien avulla. Taidehistorioitsija James Elkins (s. 1955) toteaa kirjassaan What Painting Is, kuinka maalaaminen on kuin alkemiaa, jossa vesi ja hiekka muunnetaan kullaksi.[5] Mutta kuten alkemiassa, tätä hienoa päämäärää ei saavuteta, vaan onnellisena sivutuotteena syntyykin jotakin muuta. Maalaus, joka perustuu geometrisille säännöille, ei ole siten enää kuva absoluutista, ideaalista. Tällainen maalaus kuvaa, miten abstrakti meille ilmenee, miten me sen koemme, näemme, miten se meissä vaikuttaa.

Key Figures -maalausteni geometriset sommitelmat ovat lähes symmetrisiä, mutta niissä oleva sääntö aiheuttaa kuitenkin pieniä poikkeamia. Maalauksissani abstrakti ilmeneekin siten aina hiukan vääristyneenä tai nyrjähtäneenä. Symmetria on luonnollista ja jotakin, mikä heti ymmärretään oikeana. Ihminen on kuitenkin kömpelö asukki geometrian keskellä ja anatomisesti vain lähes symmetrinen. Samalla kun maalausteni kontraposto-sääntö viittaa ihmisruumiin epäsymmetriseen harmoniaan, toimii se myös avaimena maalausteni tilalliseen, ruumiilliseen ja emotionaaliseen kohtaamiseen.

Värillä piirretty

Key Figures -maalausten rinnalla olen tehnyt toista Color-nimistä teossarjaa. Maalaukset perustuvat aina värilliselle viivapiirustukselle tiukan geometrisen kehikon rajaamalla alueella. Teoksissa maalattu viiva ja väri ovat piirtämällä muotoiltua materiaa, jota olen työstänyt erilaisiksi kuvioiksi ja pinnoiksi. Sarjan maalauksille en ole antanut muuta nimeä kuin Color, väri. Nimi viittaa ajatukseen siitä, miten nimeämme värejä - mutta voiko maalari oikeasti nimetä värejään? Itse sekoitan kaikki värini, ja vaikka käyttäisin puhtaita pigmenttejä, en maalaa silloin koboltinsinistä tai sitruunankeltaista. Kun värille annetaan nimi, se samalla ikään kuin luokitellaan ja siten valjastetaan. Ja näinhän me koko ajan teemme: luokittelemme näkemäämme. Ilmiselvästi minäkin olen Color-sarjan työni maalannut jollakin värillä, usein jonkinlaisella punaisella. Color-maalauksissani ei kuitenkaan esitetä väriä vain värinä, vaan näissä maalauksissa väri edustaa minulle samaa kuin aiheen merkitys maalaamisessa ylipäätään: nimeämistä tärkeämpää on se, miten väri käyttäytyy.

Kirjallisuus

Baumgartner, Stig 2015: Virhe abstraktissa maalauksessa. Tekijän paikka maalauksen rakenteessa. Taideyliopiston Kuvataideakatemia, Helsinki.

Elkins, James 1999: What Painting Is. Taylor & Francis, New York.

Halley, Peter 1988: Collected Essays 1980-1987. Bruno Bischofberger, Zurich.

Halley, Peter 1997: Recent Essays 1990-1996. Edgewise, New York.

Hegyi, Lorand 2007: The Possibility of Emotional Painting: Sean Scully's Hidden Narrative. Teoksessa Sean Scully: A Retrospective. Toimittanut Danilo Eccher. Thames & Hudson, London.

Baumgartner, Stig 2014: Viivan painovoima. Teoksessa Viivan filosofia. Taideteoreettisia kirjoituksia Kuvataideakatemiasta. Toimittaneet Martta Heikkilä ja Hanna Johansson. Taideyliopiston Kuvataideakatemia, Helsinki.

Pusa, Unto 1979: Plastillinen sommittelu. Otakustantamo, Espoo.

[1] Halley 1997, 28-32. Abstrakti taide ei Halleylle enää ole väline, jolla viitata henkiseen, psykologiseen tai maagiseen, kuten sotaa edeltävissä eurooppalaisen abstraktin taiteen teorioissa ajateltiin. Neliö edustaa Halleylle näkymättömiä voimasuhteita niin kuvapinnalla kuin yhteiskunnassakin (Halley 1988, 129).

[2] Unto Pusan teos Plastillinen sommittelu on tästä hyvä esimerkki. Omassa kuvataiteen tohtorintyössäni olen pohtinut tarkemmin muun muassa Pusan oppia ja sitä miten sen muoto-oppi soveltuu työkaluna hedelmällisemmin modernismia edeltävän taiteen analyysiin kuin vaikkapa Pusan omaan taiteeseen. (Pusa 1979; Baumgartner 2015.)

[3] Hegyi 2007, 19.

[4] Olen kirjoittanut ääriviivan luonteesta enemmän esseessäni Viivan painovoima (Baumgartner 2014).

[5] Elkins 1999.

_________________________________

2. Stig Baumgartner ja intuitiivinen säännönmukaisuus, Nina Sunin haastattelu, Galerie Forsblom, 2018

Perinteisessä mielessä Stig Baumgartnerin (s. 1969) maalaukset ovat abstrakteja, sillä ne eivät suoraan viittaa mihinkään olemassa olevaan kohteeseen. Teoksilla on kuitenkin figuratiivinen luonne: maalauksissa voi nähdä etualan, jonkun kappaleen ja taustan. Teoksien muotokieltä voisi ennemminkin kuvailla figuratiiviseksi abstraktioksi. Tyylillisesti maalauksissa rinnastuu kaksi eri tekemisen tapaa – orgaanisin viivoin aktivoidut pinnat sekä geometriseen säännönmukaisuuteen perustuvat kappalemaiset sommitelmat. Haastattelussa Baumgartner kertoo taiteestaan ja työskentelytavoistaan.  

1. Maalauksissasi on aina yhtä monta vaaka- ja pystysuuntaista toisiinsa kiinnittyvää geometrista muotoa. Pyritkö teoksissasi tarkasti rakennettuun harmoniaan ja sääntöjen seuraamiseen?

Minulla on sääntöjä, minkä puitteissa toimin. Luulen, että kaikilla maalareilla on omat reunaehdot, sillä täysin vapaata maalausta on vaikea kuvitella. Minulla on ehkä vähän enemmän sääntöjä kuin yleensä, sillä minulla on näitä vaaka- ja pystysuoria palikoita.

Työskentelen kuitenkin täysin intuitiivisesti näiden sääntöjen puitteissa. Teen kunnes löydän sen muodon, ja kun olen löytänyt sen muodon tai sen järjestyksen, niin pyrin löytämään sille maalauksellisen muodon.

2. Teoksillasi on nimiä kuten Woogie ja Henrik – ovatko teosten lähtökohdat anonyymeja henkilökuvaperinteeseen nojaavia hahmoja, vai esiintyykö niissä oikeita henkilöitä?

Minä annan nimiä teoksille, ja joskus ne voivat olla henkilön nimiä. Se liittyy siihen, että maalauksille syntyy eräänlainen luonne tai karaktääri. Joskus henkilön nimi tuntuu sopivimmalta. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että se olisi lähtökohtaisesti nimenomaan ihmisen nimi.  Nimi herättää jotain assosiaatioita, mutta maalausten nimet ei ole sellaisia, että niiden kautta pitää ratkaista mitään. Ennemmin se kertoo siitä, että maalaus on nimen arvoinen.

3. Teoksissasi on nähtävillä sekä orgaaninen viiva että arkkitehtoninen hallittu muoto – koetko nämä vastapareina toisilleen?

Näiden uusien teoksien mukana on tullut tällainen käsiala tai orgaaninen viiva, joka on visuaalisesti vastakohta arkkitehtoniselle muodolle. Sille on montakin syytä: se tuo erilaisen tilallisen ulottuvuuden töihin – kun viiva on figuurin taustalla tuo se teokseen taustatilan. Toinen on, että korostan sillä jotain kohtia intuitiivisesti. Vedän viivan, ja siihen kiinnittää huomiota. Vähä kuin olisi joku koru korvassa tai kaulalla. Sillä tavalla se nostaa esille maalauksessa jonkun asian tai aiheen.  Lisäksi olen miettinyt tätä maalarin näkökulmasta. Eli mietin paljon värin ja viivan suhdetta. Lyijykynäluonnoksissani viiva imitoi jotain väriä. Teen erilaista jälkeä luonnoksiin, ja mietin, että tämä on ikään kuin sininen. Mietin itsekseni, että tämä on aika mielenkiintoinen tämä siirtymä, että ensin piirrän värin ja sitten maalaan sen. Tästä tämä vuoropuhelu alkoi kehittymään.

4. Näyttelysi Galerie Forsblomissa on nimeltään Combinations, Variations, and Little Creatures. Kerroit, että nimi viittaa matemaattiseen metodiin ja siihen, miten muoto muuntuu aiheeksi ja merkitykseksi.

Kun ihmisille annetaan palikoita käteen, me alamme rakentamaan niistä jotain. Se on tavallaan luonnollista, voisi sanoa jopa lajityypillistä. Minä olen myös miettinyt arkkitehtuuria, että kun puhutaan usein luonnosta, sanotaan että on kaupunki ja jossain on luonto. Minä olen sitä mieltä, ettei ole sellaista asiaa kun luonto. Kaikkiahan on luontoa.

Jos ihminen rakentaa talon, niin miten se eroaa linnunpesästä? Jos lintu rakentaa pesän niin se on luontoa. Meidän kaupungit ovat meille luontevia ja lajityypillisiä. Maalamillani pysty- ja vaakapalikoilla on materiaalinen luonne. Olen maalannut ne fyysisesti kappalemaisiksi, jotta tulisi sellainen fiilis että niitä voisi itse siirrellä.

5. Siirteletkö palikoita harkitusti ennen kuin ne löytävät lopullisen sijoituksensa?

Yllätyn aina kun teen, sillä teen niin spontaanisti. Myöhemmin kiinnityn tiettyihin aiheisiin ja mietin, että tästä ideasta pidän. Sitten minä etsin sille sen maalauksellisen muodon.  Jos asioita tekee liian tietoisesti katoaa niistä jännite. Jos liikaa alkaa perustelemaan asioita, voi päätyä siihen ettei tässä ole mitään järkeä. Mutta kun on saanut maalauksen valmiiksi, voi yllättyä, että tällä onkin jokin luonne vaikka se lähti täysin mitättömistä aiheista liikkeelle. Se on hyvä motivaattori tekemisessä.

____________________________

3. Stig Baumgartner: Uusi Järjestys, Korjaamo Galleria, 2013

Maalauksissani käyttämäni kuvalliset aiheet ovat arkisia geometrisia perusmuotoja: neliöitä, kolmioita, suorakaiteita ja tuttuja ainakin geometrisen maalaustaiteen perinteestä. Käyttämilläni muodoilla on aina oma massansa, ne ovat painovoimalle alttiita ja maata kohti kallellaan.

Liitän maalaukseni mieluummin kaupungin kuin luonnon maisemaan. Palettini on syntynyt öisen kaupungin harmaan värillisestä taivaasta, usein värillistä vastavaloista. Niin sanotut abstraktit kuva-aiheeni voisivat värien tavoin olla yhtä hyvin poimittuja katujen kylteistä, kaavioista, kaupungilta. Lopulta, eikö kaupunki itsessään ole jo monen asian abstraktio: asumisen, liikkumisen, asioiden järjestämisen, elämisen.

Olen eristänyt käyttämäni geometriset muodot värillisille taustalle. Ajattelen, ettei maalausteni värejä tarvitse ymmärtää, eivätkä ne kaipaa selityksiä, mutta niiden ilmapiiriin pitää voida astua. Värit maalauksissani ovat kuin säätila ja koko näyttelyllä on oma ilmastonsa, jonka voi aistia ja tunnistaa.

Maalaamani kappaleet seisovat tukevasti paikallaan. Toiset kaatuvat, tai ovat kuin nousemassa maalauksen aiheeksi, tai putoamassa kehyksestä pois. En itsekään tiedä, olenko luopumassa niistä, vai tarraamassa kiinni. Merkittäviä kohtaamisia ne kuitenkin ovat olleet, ja jokaiselle maalaukselle olen etsinyt oman itsenäisen luonteensa. Jokaisella teoksella on oma kätketty tarinansa, jonka itsekin tunnistan vasta työn valmistuttua. Silloin teokset saavat myös lopulta nimensäkin.

Näyttelyn nimi, New Order, viittaa sommitteluun. Asioita on laitettu uuteen järjestykseen, ja jokainen uusi maalaus on uusi ikkuna ja uusi välttämätön järjestys. New Order on myös itselleni merkittävä pop-yhtye. Moni teos on saanut miehen tai naisen nimen. Isäni oli Pappa ja Eva sen rinnalla tuli äidin nimeksi ja yhdessä muodostavat hyvän parin. Teos Toinen tuleminen on versio Papasta, joka olisi voinut olla nimeltään myös Jeesus.

Raitamaalaukset olivat yksi alku näyttelylle. Paula työssä ne ovat mustavalkoisia ja mustia teoksissa Elementti jaGuilty eli syyllinen, joka olisi voinut olla myös nimeltään Jähmettyminen. Lärvit on sama asia kuin naamat tai pää täynnä. Teos Supremind on konstruktiivinen välähdys yöllä vastavaloon.

Monen maalauksen nimi voisi olla myös Ele. Näyttelyn teokset ovat kaikki eräänlaisia eleitä, joiden avulla aiheet esitetään ja järjestellään uudelleen, kuten teoksessa Rakastavaiset, jonka kolmiot osoittelevat toisiaan tai näyttävät suuntaa. Ne ovat, niin kuin kaikki näyttelyn maalaukset, esiintymisen rajalla, putoamassa pois esityksestä tai juuri astumassa siihen.

Stig Baumgartner

____________________________

4. Irmeli Hautamäki: Piirtämisen kehollisuudesta ja viivan painovoimasta, 2015:

Piirtäjälle samoin kuin maalarillekin valkoisen neliön kohtaaminen on kamppailu, joka on ratkaistava aina uudelleen riippumatta ismeistä ja tyyleistä. Stig Baumgartner on kertonut, että tutustuminen Bruce Naumanin varhaisiin videoteoksiin on paljastanut hänelle jotakin olennaista piirtämisen ja maalaamisen luonteesta.

VideoteoksissaanWalking in an Exaggerated Manner around the Perimeter of a Square(1967-1968) tai Dance or Exercise on the Perimeter of a Square(1967-1968) Nauman kävelee hitaasti työhuoneen lattiaan piirretyn neliön päällä. Taiteilijan poseeraava ja tyylitelty kävely vastaa piirtäjän yritystä ottaa haltuun kaksiulotteinen abstrakti tila ja saada sille syntymään vaikutelma jostakin kolmiulotteisesta ja aineellisesta.

Baumgartnerin mukaan "Naumanin teoksessa taiteilijan keho välttämättömänä, näkyvänä eleenä on verrattavissa piirtäjän käsialaan". Hän jatkaa, että "Itselleni Naumanin kävely on aina ollut kuin piirtäjän jälki paperilla, Naumannilla keho näkyvänä jälkenä, tanssina tai eleenä vertautuu piirtäjän käsialaan ja eleeseen. Ruumiinkieli tuo piirustuksen konkreettisesti tilaan."

Nauman toistaa videossa samaa liikerataa kerta toisensa jälkeen, mutta toistossa on pieniä poikkeamia. Ruumiinkieli on epätäydellistä, kuten myös piirtäjän jälki paperilla. Baumgartner ei pidä tätä kuitenkaan virheenä, sillä liikkumisen ja piirtämisen kömpelyys kuuluvat hänen mukaansa väistämättä olemisen ruumiillisuuteen.

Piirtäminen on liikettä vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas ja takaisin. Prosessin aikana piirtäjä tulee tietoiseksi omasta käsialastaan ja omasta kehostaan jäljen tuottajana. Piirroksen lopputulos onkin sitten yllätys. Se ei esitä mitään ulkopuolista esinettä vaan piirtämisen prosessia itseään. Se mitä paperille ilmaantuu, on aina odottamatonta. Baumgartner sanoo, ettei hän aloittaessaan tiedä mitä piirroksessa syntyy. Liikesarjan toistamisen tuloksena vähitellen esiin tuleva hahmo, kappale tai "möykky" kuten Baumgartner sitä kotoisesti kutsuu, on ennalta tuntematon. Lopputulos on eräänlainen odottamaton vieras.

Yllättävää on sekin, että piirtämisprosessin seurauksena viiva, joka on aineeton ja abstrakti asia, on muuttunut aineelliseksi: se on saanut painovoimaa. Stig Baumgartner, joka on läpikotaisin tutustunut modernin taiteen historiaan ja teoriaan, on tietoinen että viivaa ja piirtämistä pidetään yleensä älyllisenä ja väriä puolestaan tunteisiin vetoavana asiana. Piirtäminen, disegno, on tietoista suunnittelua, maalaaminen taas intuitiivista työskentelyä värien parissa. Baumgartner sanoo, ettei hän osaa tehdä eroa piirtämisen ja värin suhteen. Turun biennaalea varten syntynyt hiilipiirrossarja syntyi kiihkeässä työprosessissa, missä tuntuma hiileen oli sinänsä innostavaa. Piirrossarjan jälki on mehevää, lähes maalauksellista. Baumgartner on sanoo, että hän voisi hyvin muuntaa hiilen valöörit väreiksi, jolloin piirroksista tulisi maalauksia.

Baumgartnerille sanoo ettei hän pidä käsitteestä "abstrakti maalaus". Hänelle maalaaminen on konkreettinen ja ruumiillinen tilan haltuun ottamisen prosessi, maalaustaiteen valkoisen neliön kesyttämistä. Myöskin maalaamisen tuloksena olevat hahmot ovat Baumgartnerille "möykkyjä", ennalta tuntemattomia esineitä tai hahmoja, ne tulevat vähitellen esiin maalausprosessissa.

Vaikka Baumgartnerin maalaukset muistuttavat ulkonaisesti modernistia teoksia, kuten Brice Mardenin tai Paul Osipovin töitä, niillä ei ole yhtymäkohtaa näihin. Esimerkiksi Hakunila- sarjan teokset olivat tapa käsitellä muistoja tai mielikuvia, jotka Baumgartner on halunnut liittää Hakunilaan, lähiöön, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Maalaukset eivät perustuneet luonnoksiin modernistisesta arkkitehtuurista tai maalauksista. Ne olivat pikemminkin "muistojen betonipatsaita ja mielikuvien monumentteja". Modernismiin liittyvään utopiaan ja herooisuuteen Baumgartner suhtautuu epäillen. Hän huomauttaa, etteivät hänen teostensa sommitelmat ja muodot liity lainkaan modernistiseen ideaaliin tai utopiaan vaan jo elettyyn ja koettuun. Hän sanoo että hänen kamppailunsa näiden maalausten parissa ovat lopulta "muotoutuneet inhimillisen kokemuksen kokoisiksi ja henkilökohtaisiksikin eleiksi".

Lähteet:

- Stig Baumgartner: "Viivan painovoima", teoksessa Viivan filosofia(toim.) Martta Heikkilä ja Hanna Johansson (2014), Saarijärvi: Taideyliopiston Kuvataideakatemia. (s.15 - 33).

- Stig Baumgartner:Virhe Abstraktissa maalauksessa. Tekijän paikka maalauksen rakenteessa. (2015). Vaasa: Taideyliopiston Kuvataideakatemia.

____________________________

5. Stig Baumgartner : Hakunila maalaukset, 2011

Kaksi ja puoli vuotta sitten työhuoneellani turhauduin työn alla olleeseen maalaukseeni ja maalasin työn umpeen yhdeksi tummaksi neliöksi. Syntynyt uusi muoto tuntui heti muistuttavan minua jostakin. Annoin teokselle nimeksi: "Piirrä neliö!" Tämä sanonta muistui mieleen lapsuudestani ja se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "Tapellaanko?". Aloin maalata vastaavia maalauksia lisää niin, että kankaalla saattoi olla maalattuna kaksi tai useampia neliöitä kiinnittyneinä toisiinsa.

Myöhemmin aloin liittää näitä maalauksiani mielessäni selkeämmin tiettyihin paikkoihin. Työt muistuttivat nyt esimerkiksi rakennuksista tai niiden betonielementeistä mutta myös henkilöistä, veistoksista tai muista joskus näkemistäni maalauksista. Annoin sarjalle nimeksi, vantaalaisen lähiön mukaan, "Hakunila" – viitaten paikkaan, jossa olen suuren osan lapsuuttani ja nuoruuttani viettänyt.

"Hakunila" - sarjan maalaukset eivät perustu kuitenkaan suoraan luonnoksiin rakennuksista, paikoista, henkilöistä, maalauksista tai veistoksista. Näyttelyn teokset ovatkin enemmän tapa käsitellä muistoja tai mielikuvia, jotka olen nyt halunnut liittää Hakunilaan, lähiöön, jossa esimerkiksi betonikorttelit on eroteltu toisistaan erilaisilla rakennuselementtien värityksillä. Hakunila on myös omanlaisensa esimerkki modernin arkkitehtuurin utopiasta ja sopivan konkreettinen esikuva maalausteni moderneille aiheille. Maalauksissani esittämiäni aiheita kuvailisinkin parhaiten muistojen betonipatsaiksi ja mielikuvien monumenteiksi. Kamppailuni näiden maalausten ja käyttämieni aiheiden parissa ovat lopulta mielestäni muotoutuneet inhimillisen kokemuksen kokoisiksi ja henkilökohtaisiksikin eleiksi.

Stig Baumgartner